Ja uutta kukkapankkiä pukkaa.....taas

Lupasin jo itselleni viime kesänä, että yhtään uutta kukkapenkkiä enää pihaan enää kaiva. Onkos joku viisas joskus sanonut: "älä koskaan sano ei koskaan". Juupa, juu. Ennen inhosin liljoja. Itseäni analysoituani olen tullut siihen johtopäätökseen, että se ehkä johtui siitä, että olen nuoruudessani nähnyt vain ruskoliljoja. Kuten äitini, en minäkään ole oikein rakastunut noihin perinneperennoihin, en ainakaan niihin keltaisiin kulleroihin tai oransseihin ruskoliljoihin. Keltaisen päivänliljankin olen kukkapenkkiini hyväksynyt vain siksi, että se asusti siinä vanhassa, jo muokatussa kukkapenkissä, enkä hennonut kaivaa sitä ylös.

Viime vuosina olen pikku hiljaa lämmennyt tavallisillekin liljoille, päivänliljoja olen jo aikaisemmin istuttanut lisää muuna kuin keltaisena versiona. Toiseksi uusimpaan kukkapenkkiini uskalsin jo syysleimujen sekaan istuttaa kahta eriväristä liljaa; sitä lähes mustanpunaista ja aniliininpunaista. Lajikkeita en enää muista mutta tuo tumman punainen voisi olla Monte Negro ja siinä tumman aniliininpunaisessa on huumaavan ihana tuoksu.

Tänä keväänä Viherpeukaloiden kataloogia selatessani, kuten jo aikaisemmassa päivityksessä olen kertonut, annoin mielihaluilleni vallan ja tilata nasautin kerralla kunnon läjän liljan sipuleita. Ajattelinpa sitten tehdä oikein kunnon pilttuun liljankukille. Etupihalla törötti vuosia sitten kaadetun puun kanto, en tiedä liekö ollut kuusi tai jotain. Olen sen kannon ympärille männävuosina yrittänyt rakennella kivikukkapenkkiä, kaikki kasvit kuoli, sitten istutin vaaleanpunaista pensashanhikkia. Kumpikaan ei kasvanut kanervaa suuremmaksi. Onhan se totta, että etupihan puolella multakerron on tosi vaatimaton ja alla on pelkkää hiekkaa. Kovin siis köyhä pohja vaikka kai noiden kivikkoperennojen pitäisi siinä viihtyä. Nyt siis päätin kaivaa koko hiivatin kannon ylös ja pistää montun kasvamaan liljaa. Käsittääkseni lilja ei vihaa hiekkaa ja olihan siinä seassa hieman multaakin ja laitoinpa sitä hieman vielä lisääkin.

Siinä ne ovat; kaikki 75 liljan sipulia pusseissaan

Täytyy muuten kehua Viherpeukkujen liljan sipuleita. Kaikki olivat erittäin terhakkaasti jo aloittaneet kasvunsa, olivat kiinteitä ja hyväjuurisia. Turhaan postimyyntiliikkeitä moititaan, tämä ainakin on varma ja laadukas.

Siinä se urakka odottaa. Vanhasta kivikukkapenkistä jäljellä enää kaksi kiveä, muut on jo otettu uuteen käyttöön. Kun iskin lapion maahan ja aloin kaivamaan kasvillisuutta juurineen pois, löytyi vielä pari aneemista patjarikkoa. Saivat lähdöt, en niitä pelastanut muualle. Saivat jo mahdollisuutensa ja kun eivät sitä käyttäneet, niin pitäkööt vahinkonaan. Tietysti nyt, kun revin ne pois ja vein muun ylijäämä pintamullan sun muun kanssa tontin takareunalla olevaan rytöläjään, ne alkavat kasvaa, kuten kaikki muutkin sinne vuosien mittaa kuskaamani ylijäämät. 

Suunnitelmani oli tehdä maantasalla oleva kukkapenkki, koska penkin paikka on sellaisessa paikassa, jonne kolataan talvella lumet. Kohopenkki olisi siis haittana, päätin kokeilla penkin reunustuksessa Kekkilän metallista reunusnauhaa, jota yksi paketti tuossa multasäkkiä vasten nojaamassa. Noh, eihän se yksi paketti mihinkään riittänyt, piti hakea toinen. Penkistäni oli tarkoitus tulla pyöreä, kai se olisi muunkin muotoinen voinut olla mutta tällä kertaa näin. Piirsin valmiiksi paperille sipulien istutuskartan, jottei kävisi vanhan aikaisesti ja lopputulos olisi silkkaa sekasotkua.

Siinäpä se monttu kasvaa ja kasto on jo tuossa vaiheessa paremilla lahoamismailla. Vaikka ilma olikin tyypillisen keväinen eli lämmintä oli noin 8 astetta, ajoittainen auringonpaiste ja vastaantaisteleva kanto saivat hien pintaan ja vaatteet vähenemään. Jokaisella itseään kunnioittavalla puutarhurilla on tietenkin myös työnjohtaja, sitä edustaa tälläkin kertaa uskollinen apulaiseni Nero. Kanki, kanto ja Nero olivat ajoittain melkoisen haasteellinen yhtälö. Työnjohtajani oli nimittäin sitä mieltä, että mamma ei omin avuin tästä(kään) urakasta tule selviämään ja päätti tunkea ahkerat pikku käpälänsä samaan kaivantoon. Ja kieltämättä apu tuli tarpeeseen ja kanto lopulta siis suostui luopumaan.

Tuosta reunanauhasta vielä: etukäteen kuvittelin metallisen reunanauhan olevan haasteellinen asentaa ympyräpenkkiin mutta sain jälleen kerran yllättyä positiivisesti. Nauha taipui tosi nätisti juuri sellaiseen kaareen kuin halusin ja mukana tulleilla liittimillä se myös pysyy siististi kasassa. Reunusnauhan tarkoitushan on erottaa kukkapenkki ja ympäröivä nurmikko toisistaa niin, että ruohonleikkurilla pytyy ajamaan reunusnauhan päältä eikä sitä ikävistä ikävintä kitkemistä tarvitse tehdä.

Hyvä tästä vielä tulee, tuumaa Nero

Siinä se sitten on valmiina eli kaikki 75 liljan sipulia on peitossa. Penkin reunat näyttävät epäsiisteiltä, koska reunusnauhan kaivamisen jäljiltä jäi nauhan ja ulkopuolisen nurmikon väliin parin sentin railo, jonka sitten peitin mullalla. Eiköhän tuo tuosta vielä tasaannu. Nyt siis jännityksellä odotellaan kuinka pian saadaan ensimmäiset liljat nousemaan pintaan. Ja tietenkin suurin toive olisi, että jokunen niistä ehtisi vielä kukkiakin tälle kesälle.