Mamman pihalla

Uutta kesää ja uusia juttuja odotellessa ajattelin muistella menneitä kesiä ja tehtyjä koiruuksia. Synnyinkotini on Kainuussa keskellä erämaata. No ei nyt ihan niinkään, maalla kuitenkin. Maaseudulla ei välttämättä ole panostettu koristepuutahan laittamiseen, kun siinä hyötypuutarhassa on ollut askaretta ihan riittämiin. Toki kotini pihalla, vaikka maalaistalo onkin, on aina ollut jotain koristeeksi tarkoitettuakin. Löytyy liljapenkkiä, ruusupensaita, pari kukkapenkkiä, puonipenkki ja useita koristepuita. Äitini on rakkaudella vaalinut enemmänkin noita äitienpäiväksi saamiaan ruusuja, ilman runkoa ja rungollisia. Joka syksy hän on selkä vääränä kiikuttanut kasvattinsa kellarin viileyteen odottamaan seuraavaa kevättä ja joka kesä äitini ruusut ovat jaksaneet kukkia.
Muutamana vuonna, aina uutta ruusua hänelle kantaessani, on äitini antanut ymmärtää, että ruusuja on jo riittämiin. Niinpä kaksi vuotta sitten päätinkin vaihtaa lajiketta ja hankin hänelle hortensian. Rakastuin tuohon ihanaan kukkaan keväisellä ensi vierailullani kantapuutarhaani Kukkivaan Kunnaaseen, lienee viralliselta nimeltään terassihortensia mutta ostin sen silloin amppeliversiona. Syksyn tullen äitini hajotti amppelin, siis tarkoituksella, ja otti talteen kaikki taimet, jotka oli aikoinaan tökitty sivurei'istä kasvamaan. Hän oli kylläkin aivan varma, että kasvi oli lopullisesti menetettyä kalua mutta reippaana päätti kokeilla talvetusta. Vuosi sitten keväällä hän sitten istutti paloittelemansa juurakot isoon ruukkun ja kuinkas ollakaan, tuloksena koko kesän aika pitkälle syksyyn kukkinut komistus.

Palaan kuitenkin niihin alussa mainitsemiini "koiruuksiin". Maalla ei siis isommin ole kukkapenkkejä laiteltu. Äitini pysyi jo muutama vuosi sitten, että iso pihamaa on perin tylsän ja aukean näköinen. Ja olihan se totta. Iso piha, joka kasvoi kyllä kauniisti ruohoa ja kukki kesät kauniisti ensin keltaisena ja sitten valkoisena. Kummastakaan kukinnasta äitini ei muuten pidä lainkaan; voikukka on saanut hänet inhoamaan kaikkia keltaisia kukkia ja valkoapilan kukinta nurmella on sellaista myrkkyä mielenterveydelle, että ruohonleikkuri sätkättää melko useana kesäpäivänä ja yleensä nurmi leikkautuu niin lyhyeksi, että isäni marmattaa mustalle mullalle käännetystä nurmikosta. 

Autio ja tylsä pihamaa saivat minut sitten toimimaan sovittelevana välikätenä äitini hinkumalle kukkapenkille. Ovelasti lipsautin suunnitelmani uuden kukkapenkin perustamisesta pihaan isälleni, joka ei niin kauheasti perusta kukkapenkin kukista mutta niistä valkoisista apiloista tykkää kovastikin. Isälläni lienee ollut hetkellinen heikkohetki tai muuten vaan antennit huonossa asennossa mutta lupa kukkapenkille heltisi ihan ilman lisäanomuksia tai rakennuspiirrustuksia. Liekö reppana tajunnut vastatessaan "joo" mitä tulisi tapahtumaan. Isäni on luonteeltaan hyvin harkitseva ja tarkkaan etukäteissuunnitteluun toimensa perustava. Äitini on yleensä jo tehnyt puheena olevan asian heti lauseen ensimmäisen sanan kuultuaan. Onneksi isää ei huolittu kukkapenkkihommiin mutta toisaalta olisi sitä hieman kauemmin voinut pohtiakin, äitini oli nimittäin jo lapion varressa.....

Itseasiassa hieman vääristelin totuutta. Asia oli kyllä äitini kanssa suunniteltu jo talven aikaan niin hyvälle mallille, että minulla oli oikein värikynillä piirrelty suunnitelma kukkapenkistä ja taimetkin siihen ostettuna, kun lupa-anomus talon isännälle viimein tohdittiin esittää. Minä kun olen perinyt molempien vanhempieni parhaat puolet elikkäs: "hyvin suunniteltu on puoleksi tehty mutta toteutus voidaan aloittaa jo suunnittelun alkuvaiheessa". Oliko riittävän Matti-Nykäsmainen elämänfilosofia? Taiteellista lahjakuutta minulle ei ole siunaantunut, siksi piirrokset ovat melkoisia ilmestyksiä mutta kyllähän tuon perusteella jo yhden kukkapenkin rakentelee.

Ruskeat pienet pökylät siis mallaavat kiviä ja iso ruskea kasa keskellä sitten isompaa kivilohkaretta, jollaista äitini penkkiinsä haaveili. Suunnitelma oli siis valmiina, ei muuta kuin lapio hommiin ja kaivamaan nurmikkoon melkoisen isoa reikää. Ihan pieni ei tuo rakennelma voinut olla, kun pihakin on melkoisen suuri. Olimme päässee kaivauksissamme jo pikälle, kun isäni ilmestyi portaille ihmettelemään moista puuhaa ja hieman kauhisteli, että ihan keskelle pihaako se monttu piti kaivaa. Itseppähän oli luvan antanut, myöhäistä katua, oli yksimielinen kommentti kaivajilta. Saatiinpa työnjohtaja sitten traktoreineen ja kauhoineen avuksi hankkimaan tuota isoa lohkaretta penkkiin. Toinen operaatio oli sitten noiden mahdollisimman pyöreiden ja kauniiden kivien metsästäminen reunukseen mutta sekin saatiin porukalla tehtyä melkoisen jouhevasti ja yksimielisesti. 

Ja lopputulos oli mielestäni onnistunut!

Tai eihän tuo nyt kovinkaan kummoiselta juuri valmistuneena näytä mutta eihän kukkapenkki koskaan perennoista tehtynä ole parhaimmillaan valmistuessaan, ei ainakaan silloin kun tavallinen tallaaja tekee sen taimista eikä valmiista kasveista kuten television puutarhaohjelmissa. Taustalla muuten jo kymmeniä vuosia vanha syreeni ja ihana vielä kasvuaan aloitteleva lumipalloheisipuu.

Pari kesää juurruttuaan penkki kasveineen näyttää jo melkoisen runsaalta:

Kasveina siis viiruhelpiä (vihoviimeinen karkulainen), sinikuunliljaa, syysleimua, jalokurjenpolvea, takana isotöyhtöangervo ja pari tuijaa. Valkoista särkynyttä sydäntä ja pari aivan hurmaavaa pionia. Jostain se äitini aina löytää vielä täyttymättömän kolon noille ruukkuruusuilleenkin. 

Ja kesäisen isopisaraisen vesisateen aikaan:

Hieman olen kateellinen näistä äitini puutarhan kukkasista:

Ja lopuksi yhden kesän verran äitini puutarhaa sulostutti hänen ystävältään saama puutarhaneito, joka siirtyi sittemmin suojelemaan edesmenneen rakkaan veljeni viimeistä leposijaa.